Vaikka aamuisin teen sen minkä teen mielelläni aina. Nappaan päälleni lähimmän neuletakin, välittämättä muusta, kuin että tarkenen.
Tällä hetkellä kuitenkin aina siinä toivossa vielä, että saan kotimatkallani töistä, jättää sen neuletakin, jos en vahingossa töihin, niin laukkuuni.
Vielä tarkenee, ja se kelpaa.
Minä, joka vietän taas arkea, koska jazzviikko ei tuntunut tavalliselta.
Arki, johon kuuluu samat kävelyreitit, samat kadut ja kadunkulmat.
Arki, josta minä olen vastuussa. Vastuussa siitä, että se toimii.
Vastuussa itsestäni. Päivistä, joita pyöritän, niin että pärjään. Ja todellakin minä olen viimekädessä se, joka tsemppaa huonoinakin päivinä hymyilemään. Laskoinakin päivinä laittamaan ne lenkkitossut jalkaan.
Se, joka saa siitä suklaalevystä niin paljon mielenkohotusta,
siitä neuletakista, ja niistä muistakin, kuitenkin niin pienistä arjen asioista sen verran tarpeeksi, että voi vain silmät kyynelissä todeta,
Että kyllä elämä maistuu hyvältä, kun vain välillä muistaa ajatella hiukan enemmän.
Ja siihen, jos kaikkeen muuhunkin minulla on aikaa,
Täällä mökillä,
Jossa lenkkitossuilla ei olisi mitään tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti