"En pysty kuvittelemaan jotain vähän sinne päin. Jos en ole vahvasti sitä mieltä, että tässä minun kuuluukin olla, en pysty olemaan."
-Katja Ståhl-
Kun haluaisi olla vihainen vanhoista jutuista, mutta ei pysty.
Menin facebookin etusivulle niin jollakin oli heti joku teksti päivitetty näin:
ÄLÄ tuomitse minua menneisyydestä, En elä siellä enää.
Toisin sanoen, anna jo anteeksi.
Samalla näillä mietteiden hetkillä alkaa soimaan spotifysta tän hetken yks top 10 listan ehdottomista kappaleista. Gotye, Somebody that I used to know.
Pitäskö sitä luottaa kappaleen sanoihin ja unohtaa, et hän onkin vaan joka jonka tunsin.
Ei, mä mietin sen niin et, ei oo mitään sattumaa et just toi biisi mitä mä kuuntelen välillä (välittämättä niinkään sanojen merkityksestä) kokoajan. Onneks repeat on keksitty.
Ei elämä aina oo ruusuilla tanssimista, mut mä oon niitä ihmisiä, joka unohtaa risut ja vaikka etsii väkisin ne ruusut elämästä, vaikka niistä pienistä asioista sitten. Ne pienet asiat kumminkin pitää mut just tässä missä mä olen. Pienet asiat on niitä suurten asioiden tukipilareita, ne pitää ne suuret asiat pystyssä. Suuret asiat, kuten rakkaus.
Mun ei pitäny ruveta filosofiksi täällä.
Mä olen nyt tässä, mä en tiedä, enkä mieti huomista. Elän hetkessä ja tiedän et kuulun nyt just tänne missä olen.Se ei ole sattumaa, ei mikään.
Kaikella on merkityksensä. Myös sillä, et mä oo siirtäny sunnuntain työt ensiviikolle, ihan vaan sen takia et mä pääsisin mökille. Mökille mun rakkaimpani kanssa, hänen vapaapäivänään. Se tuntuu nyt hyvältä.
Elämä on mahtavaa, kun sitä oppii elämään tässä hetkessä. Ja miks musta tuntuu, et miehet osaa ton paljon paremmin kuin me naiset.
Karoliina, joka on jo muuten antanut anteeksi vanhemmilleen, saamastaan Joululahjasta, imurista, tuossa pari vuotta sitten.
Ja minkä mä sille voin, mä rakastan niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti