Parhaat kaverit farkkushortsit ja nahkasandaalit.

Niin kauan kun mulla on vielä kädet, mä aion kirjoittaa. Jos en koulujuttuja, niin itseäni varten. Vaikka tänne.

Tosiaankin, omistan taas oikean käden, sen jälkeen kun olen huomannut, että periaatteessa tarpeettomalle vasemmalle kädellekin on tullut tarkoitus. Nimittäin.

Olla naisen varakäsi, toisen puuttuessa.

Pitäisikö meidän kaikkien ruveta harjoittelemaan hiusten pesua, meikkaamista ja kirjoittamista vasemmalla kädellä, tai sillä omalla heikommallamme?

Meinaan kerron vaan, että ei ole helppoa se. 

Oltaisiin sitten molempitaitoisia.


Opiskelun alkaessa, eilisestä kädettömyydestä jotenkin ihmeellisesti tänään jo parantuneena, ylistän normaalisuutta. Kun vielä muistan miltä tuntui olla jollain tapaa puutteellinen, mä en toivo liikoja.

Olen tyytyväinen siihen mitä mulla on, se oikeasti riittää.

Unelmoidaan sitten taas huomenna,

Loppukesän lempitoppi, pakko käyttää, vaikka huipulla tuulisi kuinka.

On se, nimittäin suuri maailma.


Tuntunut ihmeeliseltä, hämmästyttänyt, kummastuttanut, nimen omaan pientä kulkijaa. Pientä, kohta 25vuotiasta, toisinaan alaikäiseksi ohimennen luultua.

Tänäänkään, herätessäni en voinut aavistaa, enkä vielä kello 15, että illalla käytän kirjoittamiseen vain vasenta kättä. Enkä vasenta siksi, että se olisi" vaihteeksi jotain vaikeaa", vaan koska oikea käteni yrittää olla liikkumatta. Koska,


Olen tehnyt liikaa. Enkä todellakaan monipuolista, vaan juuri nimenomaan samaa. Liikaa toistoliikettä, toisin sanoen, liikaa töitä. 


Tämä tarkoittaa, lomaa töistä. Ei lomaa opiskelusta, edes loppuviikoksi. Ei.



Tämä voi tarkoittaa lomaa viikonloppunsa, mökillä.


Tehköön tämä kädettömyys elämäni vaikeaksi tällä viikolla,

Ihan sama, kunhan ei häiritse enää sen pidempään. Eikä pakollista lomaani.


Tosiaankin , vielä toppi päällä, neuletakki jos toinenkin laukussa, vetäytyy makuu asentoon,

koska selvästi on vaatinut itseltään liikaa, tai ainakin enemmän kuin 25 vuotiaan kädet kestävät.

Vekkuli oli myös mun mieleni

Onhan se vain positiivista, jos innostuu ja jaksaa töissä paremmin.


Niin teki myös "työkaverini", joka kerkesi ottamaan jäätelökissasta kuvan, jo ennen minua.


Mutta niinkuin näkyy, olin heti takana tallentamassa.



Se siitä pitkästä, mutta viimeisestä työpäivästä, sitten normaalin kesäloman.


Meinaan vaan että minä menen huomenna taas koulunpenkille. Enkä siitäkään jaksa puhua sen enempää, saatikka ajatella.

Itse olen opiskeluni valinnut ja itse ne joudun suorittamaan, ja itse itseäni joudun patistamaan joka aamu heräämään. Kukaan muu mun pulestani ei mitään niitä tee.


Joten en rutise. Tai niin ainakin yritän kovasti itseäni pönkittää olemaan kova ja ahkera opiskelija. Opiskelija, päämäärää vailla, päivä kerallaan.


Tänään se kului huonosti voiden, töiden jälkeen  Särkänniemessä.


Siitä Särkänniemestäkään ei sen enempää, muuta kun, että seuraavaksi sitten lasten kanssa joskus, ellei delfiineitä katsomaan.



Kiitos mahtavasta "loman" vikasta päivästä hyvät ystävät.


Kiitellen ja ajattelematta huomista syvennyn mieluummin nyt ruoanlaittoon ja leffaan.


Kaikkea muuta kuin tulevaa kiireistä viikkoa, sitäkin itseaiheutettua kiirettä, ajattelematta,


Kesäistä Sunnuntai iltaa vaan!


Mutta, jos nähdään, niin saa taputtaa olalle ja pönkittää jaksamaan, niitä taputuksia tarvitaan nyt.

Parvekekateus

Perjantain iltakahvit vietettiin vieraalla parvekkeella. Vieraalla, koska ei omalla.


Mutta tutulla ja aina yhtä somasti kodikkaalla.


Tällä parvekkeella on kolme omistajaa.


Yksi on karvainen, aivan ihanan leikkisä koiruus.


Täällä parvekkeella paistaa aina aurinko, jos ei suoraan, niin lasien läpi. Ja jos liian kuumasti, niin isosta päivänvarjosta/pellavaverhoista on kauniisti hyötyä.


Tällä parvekkeella ollaan syöty hyvin, ollaan makoiltu ilta auringossa ja vietetty aikaa parhaalla mahdollisella tavalla niissä vielä hieman muuten viileissä kevät illoissa.


Niissä syyshämärissä, jolloin mikään ei ole mukavampaa kuin parveke kynttilävaloilla ja karvasen lämpöiset suuret viltit ja rakkaat käsivarret ympärillä.

Turvassa, vaikka ei omalla parvekkeella, mutta suojassa.


Jolloin varsinkin tällä parvekkeella on ihan huippu olla.



Huippua perjantaita, täältä parvekkeelta teille heiluttaa, jos ohi käveleette

Karoliina, jolle tällainen maistuu!

Lempivaate, ei ihan Nanso, mutta ei sen tarvii ollakkaan.

Vai mitä että 4 päivää riittää nollaamiseen?


No ihan todellakin, ainakin tällaisessa paikassa. Eikä siihen oikeesti paljoo tarvita!



Tää paikka saa mut nollille. Saa mut aloittamaan oikeasti sen arjen ensiviikon maanantaina. Heräämään edes hieman hymy huulilla arkeen. Kävelemään arkisessa maanantai aamussa, tietäen, että on vasta kotona, kun 8 pitkää tuntia on takana.


Tää paikka saa mut itkemään. Ensiksi surusta siitä, että jää ehkä viimeiseksi tällaiseksi pitkäksi viikonlopuksi mökkimaisemassa, sitten tältä vuodelta. Toiseksi ja lopuksi siitä, kuinka yksinkertaisen helppoa on tuntea olonsa näin hyväksi.


Kuinka vähän se hyvä olo loppujenlopuksi vaatii.


Tää maisema saa mut istumaan ulkona, vaikka yksin. Vaikka sataisi, niin sateensuojassa. Vaikka hyttysverkossa, jos se sen vaatii.


Tää paikka sai mut taas pukeutumaan ruutuihin. Tai johtuuko se siitä, että tohon mekkoon ne vaan paremmin kuin sopii.
 


Mulla, ihmisellä, joka ei pysy paikoillaan, jos ei ole ihan pakko. Ihmisellä, joka haluaa ottaa hienoista ilmoista kaiken ja vieläkin enemmän irti, on se tunne,


Se , kun tuntuu, että jokaista asiaa mitä tällä hetkellä tekee, tekee viimeistä kertaa tänä vuonna, saa maistumaan tulevan arjen aika paskalta. Ja kaikki se siksi, että aurinko ei enään vaan niin ylhäältä paista,

Niin ylhäältä kuin eilen.



Mutta mua ei harmita. Ei,


Koska mulla on olemassa mökkimaisema. Jos ei vähään aikaan, niin ens keväänä sitten taas.

Minä, joka suosittelen suolaa suomalaisille hiuksille.

 Päivä voi alkaa parhaalla tavalla. Ja nämä päivät ovat tältä vuodelta yhdessä kädessä.


Ei oikeastaan kesällä haittaa missä se alkaa, kunhan se alkaa auringossa.


Joko merellä mökillä, tai merellä Yyterissä.


Tää päivä meni nopeaan. Se alkoi heti sängystä noustua ja loppui vasta yön tunneilla. Mutta se kesti silti liian lyhyeen.


Vanhemmat, kiitos kyydistä Yyteriin. Kiitos myös seurasta. Ja kyllä, koitan käydä enemmän. Kiitos vielä illalla saadusta kyydistä takaisin merelle, mutta ihan eri puolelle.


Sitä samaa merta. Suurta, sellaista, joka ei lopu, koska sen varrella on niin paljon. On mökki, on laiturit. Yyterin hiekat.


Mä lomailen kesän , ympäri samaa merta.


Meri, jossa välillä lepään. Jos en minä veneessä tai muuten vain selälläni. Niin siinä lepää silmät.


Ne silmät lepäsivät tänään Yyterissä. Hiekassa, auringon vaalentamissa hiuksissa, vaaleansinisessä vedessä, niissä suolan takuttamissa hiuksissa.



Mutta mitä väliä.


Jos saan viettää päiväni Yyterissä, kesähelteellä.


Mun hiukseni saavat todellakin olla miten ovat, vaikka likaisina,


Mutta poissa auringon edestä.

Karoliina, joka toivottaa tälläkertaa itsekkäästi itselleen sellaista työpäivää, johon ei aurinko kuulu.

Moikkaan arkea, neuleessa, lenkkareissa ja parhaassa seurassa.

Ei suinkaan vielä kesän loppu.


Vaikka aamuisin teen sen minkä teen mielelläni aina. Nappaan päälleni lähimmän neuletakin, välittämättä muusta, kuin että tarkenen.


Tällä hetkellä kuitenkin aina siinä toivossa vielä, että saan kotimatkallani töistä, jättää sen neuletakin, jos en vahingossa töihin, niin laukkuuni.


Vielä tarkenee, ja se kelpaa.


Minä, joka vietän taas arkea, koska jazzviikko ei tuntunut tavalliselta.

Arki, johon kuuluu samat kävelyreitit, samat kadut ja kadunkulmat.

Arki, josta minä olen vastuussa. Vastuussa siitä, että se toimii.

Vastuussa itsestäni. Päivistä, joita pyöritän, niin että pärjään. Ja todellakin minä olen viimekädessä se, joka tsemppaa huonoinakin päivinä hymyilemään. Laskoinakin päivinä laittamaan ne lenkkitossut jalkaan.


Se, joka saa siitä suklaalevystä niin paljon mielenkohotusta,


siitä neuletakista, ja niistä muistakin, kuitenkin niin pienistä arjen asioista sen verran tarpeeksi, että voi vain silmät kyynelissä todeta,


Että kyllä elämä maistuu hyvältä, kun vain välillä muistaa ajatella hiukan enemmän.


Ja siihen, jos kaikkeen muuhunkin minulla on aikaa,


Täällä mökillä,

Jossa lenkkitossuilla ei olisi mitään tekemistä.

Puhutaan kaikki Kevinistä, mutta ei unohdeta tosiasioita.

Kaikella sillä uhalla, että tulevaisuus ei anna sitä mitä toivoo. Mä aion uskoa omaani.

Meinaan tulevaisuuteeni.


Olkoon se hyvä. Tulkoon siitä pitkä, tapahtumarikas ja pysytään me kaikki terveenä.


Saadaan töitä omalta alalta ja viihdytään joka päivä.


Saadaan terveitä lapsia.


Rakastetaa, ja tullaan rakastetuiksi.


Ei romahdeta toisiaan toistaviin arkipäiviin.


Matkustetaan.


Pidetään oikeasti nyt pää pystyssä ja nokka kohti tulevaisuutta.


Koska elokuvassa, We need to talk about Kevin, kaikki ei mennyt niinkuin oli suunniteltu,


Elokuva sai minut,

Todellakin olemaan enemmän kuin tyytyväinen omaan elämääni.

Siksi tässä teille elokuvasuositus.


Ei valiteta, ei ryvetä missään itsesäälissä. Porskutetaan eteenpäin, niin hyvä tulee.


Oikeasti tähän ja mahtavaan tulevaisuuteen uskoo Karoliina,


Ja se riittää.

Ja todellakin, silläkin uhalla että Suomen sää heittää vettä meidän kaikkien niskaan, mä pukeudun hameeseen.


Ei jazzfestareita ilman teemaan sopivaa hametta. Ei Kirjurinluodon konserttia.


Jossa meitä viihdytetään. Parhaallaa mahdollisella musiikilla, jota 71 vuotias Paul Anka voi meille soittaa. Juuri sellaisella, joka sopi tähän päivään. 


Meistä huomasi, että vietimme tätä, kuin viimeistä päivää vietetään. Kaikkien naamassa näkyi tämä viikko ja tieto, että se on nyt tässä, tältä kesää.


Meinaan Jazzit ja jazzviikko.


Oli Lauantai.



Meillä oli aikaa. Ja minulla, jopa niin paljon siinä migreenissäni, että sain tilaa nukkua.Sen verran, että hetken jossain muualla olon jälkeen, minulle maistui taas herkut.  

Musiikki, ystävät, rakas, aurinko ja hyvä mieli.


Tämä päivä oli todellakin pitkä, ja kaiken sen arvoinen.


Mutta loppui kuitenkin lyhyeen.


Tiistain arjenaloitus-tuskissa mökkiviikonloppua jo suunnittelee Karoliina, 


ja yrittää todellakin venyttää sitä mahdollisimman monella extrapäivällä.


Ei annete kesän uhitella loppuaan, vaan odotellaan sitä helleviikonloppua

Adios!